Varis ja harakka

Varis ja harakka olthiin vanhaassa aijassa krannikset. Varis kävi aina muutaman kerran pitkän aijan päästä kattomassa krannii. Harakala oli pesä yhđessä isossa petäjässä, ja pesässä oli harakala paljon poikkii.

Niin kettu, ko sai tiettäät sen, ette harakala oon pesä puussa, piti neuvoo millä laila saađa poikkii harakalta. Viimen se hoksais konstin, minkälaila hän pitäis saađa niitä poikkii sieltä.

Niin meni kettu kerran sen puun tykö, jossa harakan talo oli. Se kattoi puuhuun, mittailli puun tyvvee ympäri, ja hunteeraili siinä vähän mitäki. Harakka näki tämän ja kysyi ketulta:

«Mitä sie kattot tätä puuta niin?»

«Mie aijon hakata tästä puusta sivakkapuun,» meinais kettu.

Harakka tuli pölkhöön, ette kyllä kettu hakkaa tämän puun, ja kaattaa tämän maahaan.

Se alkkaa rukkoilemhaan kettuu:

«Älä hakkaa tätä puuta, ette minun talo ei tulis tyyvhään!»

Kettu käveli sielä kattelemassa muita puita, mutta tuli takaisin, ja sanoi:

«Mie hakkaan tämän puun!»

Harakka vasta rukkoili:

«Älä jo hakkaa tätä puuta.»

Kettu sanoi:

«Mie en hakkaa, jos vatkaat yhđen pojan mulle!»

Harakka ajatteli:

«Parempi oon vatkata yhđen pojan pesästä ko ette koko talo mennee hukkhaan.»

Ko kettu sai sen pojan, se meni metthään ja syöi sen pojan, ja nukkui aikalaihin. Ko vasta nälkä tuli, meni kettu uuđesti ja uhkais hakata puuta. Harakka häytyi vatkata toisen pojan, ja sillälaila se villitteli ketule, ette vatkais vielä kolmannenki pojan.

Varis tuli vierhaaksi harakkakrannin talhoon, ja näki ette siltä oon paljon poikkii kađonnu, ja kyssyi harakalta:

«Kunka pojat olet pannu?»

Niin harakka häätyi muistella kunkalaihin poikkiin kans oli käyny. Sanoi kyllä varis harakale:

«Voi kranni, olet hullu ko annat villitellä ketule. Ko vielä tullee villimhään poikkaa, niin sano ketule ette näytä ensisti kirvheen millä sie hakkaat puun!»

Ei ollu pitkä aika perhäänpäin, jo tullee kettu vasta, ja oon niin virkun ja viekkhaan näköinen, ja aikkoo hakata taas puun. Mutta harakka huusi ilomielelä:

«Näytä kirvheen!»

Niin kettu tuli huonole mielele, ja vielä suuttuiki, ja sanoi: «Kyllä mie arvaan kuka se täälä oon käyny juorumassa.» Niin kettu häytyi koranuksissa mennä metthään nälkävattala; ei ennää tullu unikhaan ketule, ja se käveli sielä koko pitkän yön. Noh, se sattui löyttäät variksen nukkumassa yhđen pahđan päältä. Kettu naakki sinne, ja näppäis variksen kiini ja sanoi:

«Nyt sie olet pienempi muori, ei ole tyhä käyđä ja juoruut.»

Ja hän uhkais tappaat sen, mutta varis sanoi:

«Se oon kaunis kuolema kuitenki, ko pääsen kuolemhaan samala kuolemalla ko muutki elävät. Mutta jos pahđasta vatkaat minun alas, silloin mie kuolen jo hirveen kuoleman!»

Kettu kans rupeis hunteeramhan:

«Paras s’oon vatkata pahđasta alas.»

Varis lähti lentämhään, eikä ollu hättää mithään ja huusi kovin:

«Et sie minnuu kyllä villittele niinko sie villittelit harakan!»

Ja silloin mie lähđin pois.

Fortellingen er bearbeidet til en mer elevvennlig versjon av Terje Aronsen.

Kilde:
Beronka, Johan: Syntaktiske iagttagelser fra de finske dialekter I Vadsø og Porsaneger.
S. 110-111. Kristianina 1922.
Se også: Pyykkö, Vappu: Kvenske fortellinger og eventyr for barn og ungdom.
Nedtegnet av J. Beronka og J. Qvigstad. Utvalgt og kommentert av Vappu Inkeri Pyykkö.
S 44-47. Høgskolen i Finnmark. Undervisning 2003:5. Alta.